Time to sum up year 2016

Harrastan ihan hirveän vähän mitään vuodenvaihtumisperinteitä. Nykyään ei uskalla enää rakettejakaan räjäytellä, nuoruusvuosien uudenvuodenbileet lienee ihan syystä nuoruusvuosien juttu eikä uusivuosi edes osu talven pimeimmän päivän kohdalle, mikä olisi mun mielestä loogisempi hetki aloittaa taas nollasta. Jostain syystä kalenterivuoden vaihtuminen aiheuttaa kuitenkin oikeastaan joka kerta hingun käydä itsekseen läpi suunnilleen menneen vuoden hyvät (+) ja huonot (-).

Vuonna 2016 opin enemmän itsestäni, vahvuuksistani ja heikkouksistani kuin ehkä koskaan aikaisemmin tällaisen ajanjakson sisällä.

Kompastuin aivan liian monta kertaa ylpeyteeni. Teen mieluummin pitkää päivää tai käytän aikaa yritykseen ja erehdykseen, kuin myönnän, etten ehdi tai pysty just nyt. Yritän opetella sanomaan, kun aika ei vaan riitä: ei kukaan meistä voi tehdä kaikkea itse. Yksinpärjäämisen utopiasta on kyllä aika pitkä matka ulos ja se on vielä pahasti kesken.

Annoin kahden uhmaikäisen rajoja koettelevan termiitin ajaa mut lukemattomia kertoja suorastaan hysteerisen hulluuden partaalle. Yhtä monta kertaa istuin keittiön lattialla kaapinoveen nojaten ja päätin, että seuraavalla kerralla en hermostu, seuraavalla kerralla puhun lempeästi vaikka mua kohti heiteltäis mitä ja seuraavalla kerralla kersa varmaan rauhottuu, kun tajuaa, että rakastan sitä kuitenkin. Ja yhtä monta kertaa nousin sieltä lattialta ja pyysin muksulta anteeksi, että äiti räyhäsi. Mun on vaan edelleen pidettävä mielessä, että joillekin asioille ei oo valmista ratkaisukaavaa ja tää äiti-homma on yksi niistä.

Opiskelin ja pärjäsin. Löysin pitkillä talviunilla olleen poltteen mind mapeihin. Pohdin, kirjoitin ja ihmettelin ihan itseni takia. Oivalsin, ymmärsin ja sain kiinni aiheen nurkasta, josta jatkaa syvemmille vesille. Tämä tosin ei olisi onnistunut ilman ulkopuolista tukea, siitä kiitos V.M. ja N.L.

Ymmärsin, ettei järjen ja tunteen tarvitse olla toisiaan poissulkevia tapoja käsitellä asioita tai tilanteita. Mä oon tunneihminen, mutta vuosikausia yrittänyt muka toimia vain järjen mukaan, vaikka se olis tuntunut kuinka väärältä tai luonnottomalta tahansa. Joskus pitää vaan unohtaa kannattavuuslaskelmat, jos tunne sanoo, että tätä sä tulet katumaan lopun elämääsi. Päätin myös, että mun ensireaktio saa olla nollasta-sataan-kolmessa-nanosekunnissa-mitä-helvettiä-ja-leposyke-kakssataa, mutta mun on pystyttävä pitämään suuni kiinni sen aikaa, että se syke laskee edes muutamalla kymmenellä ja oon ehtinyt ainakin jossain määrin pohtia asiaa. Mikäli vielä senkin jälkeen baarijakkaroiden heittely ikkunan läpi tuntuu parhaalta idealta, niin mikäs siinä, mutta ainakin menneenä vuonna vältyin syytteiltä. Pientä härkkimistä ei lasketa ;)

Aiemman työhistorian aikana olin jotenkin oppinut vähättelemään tehtäviäni ja itseäni. Päättyneen vuoden kuluessa tajusin viimeinkin aika sillee kristallinkirkkaasti, että tämä on jotain missä mä oon oikeesti hyvä. Että mun työssä tarvitaan tiettyä osaamista ja mulla myös on sitä. Etten mä ole "pelkkä pieni assari vaan": mä olen ihan oleellinen osa sitä tiimiä, jolla me systeemeitä pyöritellään. Tällä heräämisellä on kyllä juuret jo vuodessa 2015, mutta erityisesti tän vuoden aikana se ajatus meni perille asti ja se on ihan sen porukan aikaansaannosta, jonka kanssa mä päivittäistä työtäni teen. Kiitetään, kehutaan, tsempataan, onnitellaan, arvostetaan, pyydetään anteeksi, pohditaan yhdessä, annetaan ja vastaanotetaan palautetta ja autetaan. Tiedätte kyllä: kun muut arvostaa sua niin sä arvostat myös itseäsi ja toisinpäin. Työstä on kadonnut se kummallinen vino, että on varmuuden vuoksi koko ajan vähän jousessa, että jos mokaa tai ei osaa: itse hanskaa tietyt jutut ja joku toinen sitten muita juttuja ja molempia tarvitaan.
Tähän liittyen mä oon kokenut myös ihan suunnatonta kiitollisuutta ja riemua siitä, että mulla on niin käsittämättömän hieno joukkue työkavereita. Voi olla kiirettä ja jonkinlaista hämminkiä, mutta siitä ovesta ei edelleenkään harmita astua sisään.

Johtuuko pikkuhiljaa karttuvasta iästä vai mistä, mutta viime aikoina oon havainnut rentoutuneeni myös siviilissä. Tarpeeks vanha tietääkseen jotain elämästä, mutta tarpeeks nuori käyttämään bändipaitoja... Hassuttelu ei nakerra uskottavuutta eikä ole mitenkään katastrofi jos ei jostain aiheesta tiedä kuin sen mitä lukiossa asiaa sivuttiin. Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen mä osaan taas heittäytyä miettimättä lainkaan, onko tää aikuismaista. Voin sanoo ihan ääneen, etten tiedä molekyylibiologiasta _mitään_ eikä mulla ole mitään esteitä laulaa keskellä lumihankea tai näytellä kuningas Julienia bussissa kiukuttelevalle kersalle. Voin innostua Millennium Falconin pienoismallista ihan kybä, vaikka se vaikuttais kuinka urpolta ja voin ampuu lelupyssyllä sohvalta tulitukee, kun muksu sanoo et hän ei muuten pääse tätä kenttää läpi kun on niin paljon vihulaisia. Let´s carpe the hell out of this diem.

Mitä muuta? Vuonna 2016 en muuttunut vegaaniksi, mutta lisäsin kasvisruokien osuutta entisestään. Sen verran pitkälle pääsin kasveilussa, että tilasin mm. Oikeutta eläimille ry:n vegeoppaan ja treenailin muutenkin lihan korvaamista erilaisilla kasvisvaihtoehdoilla. Haastaa vähän semikokin osaamista välillä :D En tiedä poistuuko liha kokonaan lautaselta vielä just alkaneen vuoden aikana, mutta ainakin nyt on huimasti enemmän tietoa ja vaihtoehtoja eläimellisten jättämiseen.

Suuri osa ajasta tuntuu juoksevan vähän huomaamatta, kun seurailee muksujen kasvua ja siihen liittyy ne ultimaalisimmat tunteetkin, niin hyvässä kuin pahassa. Tuossa aiemmin oli jo puhetta niistä vähän huonommista hetkistä, mutta paljon ( =kaiken) saa termiitit anteeksi, kun ne illalla nukkumaan mennessä halaa ja paijaa ja sanoo "Aaro rakastaa äitiä" ja "Aata atattaa". Tai kun niiden ilo saippuakuplia puhaltaessa on niin puhdasta ja pitelemätöntä, että piha on pelkkää riemunkiljuntaa. Tai kun niitä pelottaa tai väsyttää, niin ne kiipeävät syliin kippuraksi ja laitetaan päät vastakkain. No onko vähän parasta vuodessa 2016!!!


Päättyneen vuoden aikana toteutui mun pitkäaikainen haave päästä eroon silmälaseista. Rillit on olleet päässä ekaluokasta lähtien ja mun näkö oli niin sukka, että ilman laseja olin yksinkertaisesti täysin avuton. Se rajotti tekemistä aika paljon, varsinkin kun piilolinssien kanssa silmät kuivui tosi nopeesti. Helmikuussa kävelin laserin alle ja se oli yks elämäni parhaista päätöksistä. Ei paljon haittaa tihkusade, kunhan takki on vedenpitävä ;)

Mun luottopakit: kiitos jälleen yhdestä yhteisestä vuodesta <3 No words needed.

Vuonna 2016 mulle tarjottiin kullanarvoista tilaisuutta oppia uusia työtehtäviä, saada kokemusta, annettiin vastuuta ja haastettiin. Sen myötä sain mahdollisuuden päästä opettelemaan myös esimiestyötä ja tästä vuoden alusta siirrynkin pikkuhiljaa uusiin seikkailuihin. Jokaiseen uuteen vuoteen kantaa jotain mukanaan ja jokaiseen päättyvään vuoteen on jotain jätettävä. Mä toivon mukaani ainakin ultimaalisia tunteita, vegeilyn harjoittelua ja edelleen intoilua Star Warsista sekä Slipknotista välittämättä siitä mitä syntymävuoden kohdalla lukee ja töihin toivon edellämainittujen lisäksi mukaan viisautta, nöyryyttä ja uskallusta.

Iloista, onnellista ja menestyksekästä vuotta 2017. May the Force be with you.

-M-

Edes jotain uutta tälle vuodelle ;)

Hiukan hävettää, ettei tässä oo hetkeen tullut kirjotettuu tänne yhtään mitään -täs ny on ollu vähä kaikkee- mutta nythän se on sitten AIVAN UPEE TILAISUUS aloittaa uus vuos näin parannettujen tapojen merkeissä. Huomaa vitsikäs äänensävy tekstissä, mä en oo koskaan oikein lämmennyt uuden vuoden lupauksille, joten en niitä tehnyt tälläkään kertaa.

Mut hei! En mä nyt ihan vaan tullut toteemaan et kas kas, viime kerrasta onkin aikaa. Oon nimittäin viime aikoina vähän pohdiskellut et mistä fanittaminen syntyy.
Sattuneesta syystä on ollut havaittavissa scifi-hörhöjen liikehdintää, kun uus Star Wars tuli leffateattereihin. Itsekin, joo joo, tiedetään.. Lisäks, vaikka poikani ei koko leffasta mitään vielä tiedäkään, on hänkin aika suuri (Lego)Star Wars-fani, joten viimesen pari kuukautta on pelattu aika tiiviisti xboxilla tota complete sagaa. Siis niin tiiviisti, että tahkottiin se kolmevuotiaan kans läpi ja nyt pelataan kenttiä uudestaan free playlla ja metsästetään secreteja :)

Mutta että mistä se fanitus saa alkunsa? Perinnöllistähän se ei voi olla, ehkä enintään taipumus innostua jostain niin kovasti. Oon tullut siihen tulokseen, että sitä vaan joidenkin asioiden kohdalla näkee tai kuulee jotain oikeessa paikassa oikeeseen aikaan. Ja siitä ei sitten oo paluuta.

Mulla on muutama sellanen aiiiiivan superjuttu, mistä oon tykännyt jo kauan ja mitkä tuskin koskaan menettää hohtoaan. Nää ei oo suosituimmuusjärjestyksessä, ei näitä voi rankata. Ja mikäli listan käytte läpi, niin havainnoikaa äänenpainot ja ne mulle ominaiset pikku tavat innostuneena selittäessä :)

No, ensinnäkin toi Star Wars. Mä olin aivan tattiainen, alle kouluikäinen, kun näin ekan kerran Jedin paluun. Mä olin huumaantunut sen jälkeen, se oli jotain niin makeeta, niin mahtavaa, niin.. avaruutta. Mä en ollut koskaan ennen nähnyt _mitään_ sellasta. Sen jälkeen niitä on sit tullut katseltua sen verran usein, ettei laskutaidot riitä. Sivuhuomautuksena, niin oon kyllä ihan taitava matikassa, ettei se siitä jää kii ;) Ja kaikki Star Wars -kamppeet jotenkin vaan kuumottaa ihan sikana: reput, paidat, peitot, jääpalamuotit ja melkein mikä vaan. Tilin saa nopeesti hassattua kun erehtyy tiirailemaan SW-tuotteita :D

Toinen elokuvista tuttu super on tietty Alien. Aito ja alkuperäinen pahis, täydellinen killing machine, pelottavinta ikinä ja jotenkin iljettävyydessään kaunis. Ja aika hiton tehokas kaveri. Sellanen päämäärätietoinen. Ja oishan se siistii jos ois veren tilalla happoo.. tämän kaverin kans kävi samallai kun Tähtien sodan kans. Näin jotain, josta en päässyt enää yli. Se oli niin hyytävän siisti!

Kolmas juttu ei tuu varmastikaan kovin monelle yllätyksenä. Slipknot. Bändi, jota kuulin ekaa kertaa ruhjoutuessani itseeni teini-iän syvimmissä angsti- ja ahdistuskuiluissa. Se musiikki vaan tiivisti koko mun todellisuuden muutamassa minuutissa. Ja ehkä osittain piti mut myös elämässä kiinni. Sen jälkeen mä oon ottanut uudet levyt vastaan pelonsekaisella jännityksellä vaan todetakseni, ettei se alkuaikojen uskomaton fiilis oo laimennut. Ja edelleen mä palaan myös vanhoihin levyihin ja voin vaan todeta et on se loistava. Siitäkin on sitten pipoo ja paitaa ja vaikka mitä tullut hankittua. Ja hei, Corey Taylor.. tää mutsi on ihan maggot :P

Neljäntenä kirjat. Terry Pratchettin Kiekkomaailma-tarinat, David Eddingsin Belgarionin taru edeltävineen, jatkoineen ja selvennyksineen sekä (tietysti) Tolkienin Taru sormusten herrasta (myös edeltävineen ja jatkoineen).
Topeliuksen Välskärin tarinoita.
Linnan Tuntematon sotilas.
Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.
Emmi Itärannan Teemestarin kirja.
Tomi Takamaan 875 grammaa.
Deborah Spungenin Nancy.
Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama.
Eve Hietamiehen Yösyöttö.
Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.
Waltarin Sinuhe egyptiläinen.
Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli.
Agatha Christien tuotanto.
Siinä vaan osa (ainakin suurimman osan tuntemia) kirjoja, jotka oon lukenut vähintään kahdesti, osan viidesti, osan lähemmäs parikymmentä kertaa. Ja ne on saaneet mut itkemään ihan lohduttomasti, nauramaan itseni aiiiiivan tärviölle tai vaipumaan kummalliseen joogamoodiin pitkäksi aikaa. Ja jokaisen niistä oon lukenut siinä omassa ihanassa pienessä kuplamaailmassa, johon muilla ei ole mitään asiaa. Osan niistä oon aloittanut aika vastahakoisesti, ehkä sen takia, et ne muka kuuluu lukea. Ja sit oonkin jäänyt ihan koukkuun, lukenut aamuun asti vaan kun en oo pystynyt lopettaa kesken. Ja se, muruset, on sitä kirjojen taikaa <3

Havaitsen listan olevan alkuunsa hieman fantasiapainotteinen.

Viidentenä tennarit.
Joojoo. Tennarit. Mä en voi sille mitään, että melkeinpä aina kun lähden hakemaan uusia kenkiä, niin päädyn hankkimaan tennarit. Toinen vaihtoehto on sitten maiharit, mut ne vie paljon enemmän säilytystilaa, niin niitä ostan vähemmän. Tennarit on vaan niiiiiin helpot, niiiiiiiin mukavat ja sopii mun semisti jässähteneeseen kakara-styleen.  Tuttuja ja turvallisia. Ja ne on nopee laittaa jalkaan. Ekstraa. Tätä ei voi selittää mitenkään enempää.

Kuudentena suomalainen muinaisusko. Valtio on nuori, mutta kansa ei. Jossain kohtaa teini-ikää mun kansallismielisyyteni heräsi, ei sillä suomisuomalaisillekaikkimuutvittuuntäältä-tavalla, vaan enemmänkin niin, että aloin tutkaileen Suomen historiaa vähän enemmän kuin mitä koulussa historian tunneilla käsiteltiin ja johkaannuin siitä sitten jotenkin 1900-luvun alun suomalaisten runoilijoiden kautta tutustumaan muinaisuskoon. Jollain tavalla se oli ehkä jopa spirituaalinen kokemus. Esi-isät asui ehkä vähän askeettisemmin, mut monessa asiassa ne oli fiksumpia kun me nykyään. Sillä tiellä ollaan, joskin laajensin sitä tutkimusmatkaa myös muihin vanhoihin uskontoihin ja mytologioihin.
Yks miesihminen sanoi mulle joskus vähän turhautuneena tähän mun killissä olemiseen, että "sun sydämes voi kuuluu muinaisuskolle, mutta sun äässis kuuluu kyllä mulle". Nauroin itseni aivan linkkuun siitä.

Seitsemän. Autot ja moottoripyörät. Iso ääni. Lujaa. Nuf said.

Listauksen viimeisenä kangaskassit. Jotenkin aina kun näen jonkun kivan bägin niin on melkein pakko ostaa. Ne on käteviä pitää mukana, menee tyhjänä pieneen tilaan, kestävämpiä kun muovihärpättimet ja tosi usein niis on joku kiva kuvio tai ajatus. Huono puoli siin on se, että yleensä kun bongaan jonku kivan, niin siinä pienessä lapussa lukee esim. Glope Hope ja hintakin on sitten sen mukainen. Että jos sieltä fanikamojen ostamisista jää ylimäärästä, niin ne meneekin sitten kangaskassien hankkimisiin. Niitä tuol taitaa pari uutta taas roikkua..

Ainakin sellasia mutsi fanittaa. Osaan löytyy ihan järkevä selitys. Osaan ei. Ei kai tarviikaan? Eiks se olis ihan hyvä, jos jokaisella olis se oma juttu mistä tykkää, vaikka se ei sitten kaverin pirtaan sopis lainkaan. Joku sellanen juttu, joka saa ihan käsittämättömiä tunne-elämyksiä aikaan.
Ja tuosta pirtaan sopimisesta sen verran, et jos mä en jostain pidä, niin kaikista viisastelevista vanhan kansan hv-sanonnoista. "Ei vara venettä kaada." Ai niinkö. Riippuu paljo se painaa ja mihin kohtaan venettä sen sijottaa. "Syö säästäen savea." Joo ei kiitos, oon nälkäkuurilla, tulee viel halvemmaks. "Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee." Täh?!? Koska on suorastaan syntiä saada jotain helpolla ja sitä pitäis oikeestaan oikeen hävetä jos on sattunu onnistaan, niin piti oikeen tehdä sanonta siitä ja masentaa jo valmiiks siltä varalta, et joku vaikka menestyiskin ilman jumalatonta ojankaivuuta ja (kuvaannollisessa) tervassa tarpomista. Eisss..

Oranssista mä tykkään <3 (tule hyvä ajatus, mene pois kiukku hus)
Oikeestaan kaikista näistä tykkäämisistä vois ottaa tatskan. Hmm. Täytyy vähän kehitellä..
Hyvää yötä.

Talous laahaa mutta mulla on nousukausi!

Tänäänkin on aika moni työssä käyvä todennut, että onneks tulee viikonloppu. Minä myös, mutta en siksi, että viikko töissä olisi niin rankka. Mä odottelen lähinnä huomista mustetta ja iltapuolella pientä opiskelutuokiota. Yritän siis kohentaa uramutsia fyysisesti ja henkisesti ;)

Tuli tehtyä tänään aamusta iltaan töitä. Loppupuolella alkoi jo kieltämättä hyytyä vauhti sen verran, että katsoin parhaaksi poistua viikonlopun viettoon siinä ysin maissa. Mutta vaikka se kakstoista tuntia painaa nyt jaloissa (ja silmissä), niin uskokaa tai älkää: mä salaa nautiskelin siitä ajasta.

Mulla on oikeestaan aivan super duuni. On annettu vastuuta ja samassa suhteessa vapautta. Mulla on se perustyö mitä tuhtaan päivät, mutta siihen rutiiniin ei puudu, kun muita pikku tehtäviä ja pähkinöitä on sopivassa määrin. Uusia juttuja oppii melkein päivittäin. Mun niskassa ei koko ajan joku tuhise ja puhise kellon kanssa. Duunissa on kuitenkin sellainen sopiva syke, mikä pitää skarppina koko päivän. Kotiin lähtiessä on sellanen fiilis, että on tehnyt työnsä hyvin ja sillä on merkitystä.

Mulla on myös mahtavia työkavereita. Kun viime keväänä palasin perhevapailta töihin, vaihdoin lennosta uudelle osastolle uusiin kuvioihin. Muutto oli hämmentävän positiivinen: jengi otti mut tosi hyvin vastaan, auttoi tutustumaan tiloihin, laitteisiin, prosesseihin ja tuotteisiin, vastaili kärsivällisesti mun kysymyksiin ja tuli hakemaan mukaan tauolle lähtiessä. Siis otti mut porukkaan :) Edelleen ne samat tyypit hassuttelee kun siinä osastolla törmäillään, autetaan puolin ja toisin jos jollain on joku probleema ja perjantaisin toivotetaan ihan vilpittömästi mukavaa viikonloppua, nähdään maanantaina. Tämä kun ulottuu operaattoreista osastopäällikköön, niin vois sanoo et alkaa olla työympäristö kohdillaan!

Kuitenkin kaikista isoin juttu on ollut se, että onnistumisista ja jopa hyvästä yrityksestä kiitetään ja kannustetaan. Oikeesti. On pitkään hyvä fiilis, kun on saatu erä, projekti tai muu pähkinä onnistuun alusta loppuun nopeesti, tehokkaasti ja muutenkin sujuvasti ja siitä tullaan kiittämään ihan face-to-face. Tähän linkittyy myös se, että mielipiteitä ja ideoita saa esittää ilman, että ne teilataan heti kättelyssä. Awesome, dude!

Ja kyllä. Mä tiedän, että joka ikisessä työpaikassa on huonojakin puolia. Tottakai on. Mutta niitä ikäviäkin juttuja jaksaa paremmin, kun on perusjutut kunnossa.

Erään teorian mukaan ihminen tarvii kolme asiaa työssä viihtymiseen ja motivoituneena pysymiseen ja sitä kautta duunissa jaksamiseen ja jatkamiseen.
Ensinnäkin tarvitaan tilaa luovuudelle. Liian ulkoapäin saneltu ja liikkumatilaa antamaton duuni -siis puuduttava puurtaminen- tappaa luovuuden ja kokemuksen siitä että pystyy vaikuttamaan omaan työhön. Siinä ei juur motivaatio pysy yllä.
Toisekseen tarvitaan sopiva hektisyys. Se pitää ihmisen liikkeessä, ei päästä herpaantumaan, ajaa aina hiukan edemmäs ja nostaa vaivihkaa yksilön omia tavoitteita onnistumisessa. Tekeminen siis tehostuu. Sopiva tarkoittaa sitten sitä, ettei aseteta liian tiukkoja tavoitteita tai deadlineja, jotka nostaa stressitason pysyvästi liian korkeelle, siitä seuraa lopulta vaan saikkua ja kaikenlaista muuta harmia.
Kolmanneksi tarvitaan sosiaaliset suhteet. Ilman niitä teet työtä yksin, onnistut yksin ja epäonnistut yksin. Me ollaan laumaeläimiä noin pääsääntöisesti. Kun työ sisältää niitä sosiaalisia suhteita, on tyypit joiden kanssa voi pohtia ongelmia, puida takaiskut läpi ja jatkaa sitten "puhtaalta pöydältä" ja tietysti fiilistellä yhdessä kun onnistutaan.
Nää kolme pitäis saada balanssiin ihan joka työpaikalla.
Siinä mun osallistuminen jonkin aikaa jatkuneeseen keskusteluun työurien pidentämisestä. Liksasta en aio paahtaa, jätän sen viisaammille.

Kirjavinkkinä päivän aiheeseen Yoshio Kondo: Human Motivation. Menee ainakin itsellä tarkempaan syyniin :)

Päivä ehti kääntyy lauantain puolelle ihan vaivihkaa, joten lienee syytä etsiä jemmasta pieni suklaalevy ja linnoittautua hetkeks sohvalle tutustumaan tuotantotalouden perusteisiin, ennenku uni vie mukanaan.

Mukavaa viikonloppua, nähdään maanantaina :)

P.S. Menipä tunteikkaaks tämänkertanen teksti. Josko ens kerralla vähän kevytkenkäsempää touhua.

Joskus ei vaan meinaa luonata

Jokasella on kai joskus niitä päiviä, kun olis ollu parempi jäädä suorilta peiton alle ja jättää suuremmat projektit odottaan parempia aikoja. Siis sellasia päiviä, kun mikään ei onnistu veden juomisesta lähtien.
Mulla oli sellanen päivä viime perjantaina ja se episodi oikeestaan jatkuu vielä. Nyt ei oo siis tiedossa edes suuremmin pohdiskelua, vaan ihan puhdas vuodatuspostaus (yhyy, nyyh, kyl on synkkää tää elämä).
Päivä alkoi jo ihan mahdottoman lupaavasti särkevillä silmillä ja orastavalla migreenillä huonosti nukutun yön jälkeen. Kersat oli molemmat kehittämässä jotain jäätävää kesäflunssaa ja ulvo vuoronperään koko hela natten. Kiskoin aamupalaks energiajuomaa ja särkylääkettä, että sain itseni jonkinlaiseen toimintakuntoon.
Jotenkin oli sen verran käppiä hienomotoriikassa, että käsistä putoili kaikki: haarukat, mehumukit, muropaketti.. no, kaikki. Olis pitäny siinä vaiheessa jo hoksata, että on aika hazardi perjantai tiedossa.
Mä olin jotenkin virkistyny sen verran kofeiinista ja lääkityksestä, että sivuutin varotusmerkit. Päätin siinä iltapäivän puolella tarttua viimeinkin parvekeprojektiin, joka oli oottanu sopivaa hetkee jo jokusen kuukauden.
Katsoin firmojen sivuilta kaikki tarvikkeet valmiiks hintoineen päivineen ja suuntasin ekana Herttoniemen Etolaan hakeen tekonurtsia. Olin kaukaa viisas ja pakkasin mukaan ison kahvallisen jätesäkin, että saan kamppeet kannettua kotiin, kun olin julkisilla liikkeellä.
Sain ostokset tehtyä ja suuntasin liikkeestä kuormajuhtana bussipysäkille päin. Viiskyt metriä ennen pysäkkiä bussi suhas ohi, enkä mä päässyt niiden mattorullien kans juoksee. Seuraava olikin sitten kymmenen minuuttia myöhässä, joten odottelin ihan kiitettävän ajan siinä tien reunassa alkavassa vesisateessa.
Lopulta pääsin takas Itikseen ja eikun kamat kantoon ja kotia kohti. Puolessa välissä matkaa mun oli kädet niin poikki, että jäin hetkeks lepäilee. Kun nostin sen jätesäkin uudestaan syliin jatkaakseni, niin se osu siihen pensaan reunaan ja repes. Matot vaan rullaili pitkin katuu ja mä yritin epätoivosesti pelastaa niitä vesilätäköiltä.
Hirveen säätämisen ja jokusen ärräpään saattelemana pääsin kotiin niiden kääröjen kanssa. Koska en_vaan_tajunnu_luovuttaa, niin päätin sitten katsoa valitsemieni parvekekalusteiden hyllypaikat valmiiksi ja lähteä hakeen niitä. Siinä sit huomasin, ettei niitä ollut saatavilla köyhän porvarin kalustetaloissa pääkaupunkiseudulla, ei myöskään nettikaupassa. Okei, koska homma on hoidettava kun on inspiraatio päällä, niin tein uuden suunnitelman ja valitsin toiset kalusteet. Mikäs se hyllypaikka sitten olikaan? No eipä ollut sitäkään saatavilla Vantaalla, Espoossa kokonaista kolme kappaletta.
Soitin firmaan ja kysyin, josko voisin tilata kamat Vantaalle ja tulla hakemaan ne sieltä. Ystävällinen aspa kertoi hunajaisella äänellä, ettei se käy. Ja kun tätäkään tuotetta ei nettikaupasta saa ostettua, niin pitää lähteä Espooseen paikan päälle ostamaan, jos sen haluu. Kysyin, josko voisin varata yhden, ettei tuu hukkareissua. Eipä käynyt sekään, koska eivät voi olla varmoja, että tulisinko sitä hakemaan.
Tässä vaiheessa alkoi vähän nakertaa.
Koska mä nyt vaan halusin ne kalusteet, niin päätin lähtee vielä hakeen ne ennen kun päivä loppuu. Puoltoista tuntia aikaa päästä sinne ja tehdä ostokset. No problem.
Varttia ennen sulkemisaikaa olin varastopojan puheilla tekemässä tilausta kotiinkuljetuksesta, koskapa kyseinen puketti oli sen verran iso, ettei se autoon olis mahtunut. Lisäks se olis pitänyt hakee noutovarastolta, eikä mua oikein enää huvittanut lähtee sompaamaan sinne. Otin sitten mukaan sellasen kierrätyspalvelun (sopivasta lisähinnasta tietty), että saan partsin vanhat kalusteet hukattua näppärästi ilman peräkärryn tai pakun vuokraa. Kun kesäpoika oli viimein vakuuttunut, että haettavan tuotteen ei tarvii olla vastaava kuin tuotava, niin sain tilaus- ja maksulapun käsiini ja suuntasin kassalle.
Muutaman minuutin odotuksen jälkeen kassaneiti ilmoitti, että edessäni jonottavan pariskunnan jälkeen kassa sulkeutuu.
Noin kolmekymmentä kirosanaa myöhemmin olin saanut kärryni rohjattua pikakassalle jonoon. Ei siin kohtaa oikein jaksanut kiinnostaa se jättimäinen kyltti "Pikakassa - max 15 tuotetta". Halusin pois ja kotiin. Vartti sulkemisen jälkeen pääsin maksaan ostokset.
Kotiin päästessä tyttö oli jo nukahtanut, joten passitin pojankin unten maille, vaikka pikku keskustelu aiheesta jouduttiinkin käymään (lue: minä komennan nukkumaan ja poika ulvoo ku syötävä ettei haluu mennä). Vielä kuitenkin äidin tahto voitti.
Kun kämppä viimein oli pimee ja hiljainen, niin aattelin kätevänä emäntänä tehdä seuraavan päivän sapuskan valmiiks, ettei tarvii kun lämmittää.
VIRHE!
Olin saanu rehut ja ruokakerman samaan laatikkoon ja uuniin paistumaan ja aattelin tehdä salaatinkin siihen kylkeen. Muuten hyvä, mutta kun aloin paahtaa pähkinöitä sinne sekaan, niin koko hiton pussi repes ja pähkinät ropisi pitkin hellaa. Ja meil on kaasuhella. Mikään ei voita liekitetyn cashewin tuoksua, mm-hmm? Kyllä vaan. Sen voittaa ylikiehuneen ja pohjalle kärventyneen kerman haju kaasu-uunissa. Palohälytin heräs klo 23:40. Että hyvää viikonlopun alkua vaan naapureille ja kylänmiehille.
Kun mä viimein sain sapuskat edes suurinpiirtein syötävään muotoon, niin jouduin ihan vakavissaan istuu sohvalle pohtimaan, uskallanko ottaa yöpalaa vai mahdanko kenties tukehtua kesken lautasellisen. Päätin mennä nukkuun, tai lähinnä lepäileen, ipanathan jatkoi sitä nuhaitkua edelleen.

Lauantai ja sunnuntai meni puolihorteessa ja aattelin jo, että kyl tää tästä iloks muuttuu. Tosin siitä perjantaista jäi niin ultimaalisen täyteläinen kosminen v***tus, etten pystyny edes kirjottaa aiheesta koko viikonloppuna.
Tänään seiskalta soitti sitten kuljetusliikkeen kaveri ja kertoi olevansa paikalla vartin päästä. Olin ihan jipii jee innoissani. Kun se kuorma-auto sitten kaarsi tohon pihaan ja kundi hyppäs ulos, niin se sanoi heti alkuunsa, et siin paketis on jotain kummallista. En ollu huolissani. Ois kannattanu. Sanoin vaan et no katotaan, aattelin et joku viiru jossain..
Siitä paketista oli A4:n kokoinen pala päädystä kadonnut. Siis k-a-d-o-n-n-u-t. Laatikon sisältä vaan riposteli puunsäleitä kun se kaveri nosti sen kadulle. Manasin ensin hiljaa itekseen, sitten päätin rohkeesti sanoa ääneen pari törkysanaa.
No, hommahan meni sitten niin, että se kuljetusfirman poika ei voinut viedä sitä pukettia takas, vaan mun piti ottaa se himaan, soittaa firmaan, tehdä reklamaatio ja sopia uus aika koska tuodaan ehjä tilalle ja haetaan se rikkinäinen pois. Työtä käskettyä. Lopputuloksena mun tarvii jemmata tota rikkinäistä puusilppulaatikkoo lapsiperheen keskellä ens viikon tiistaihin asti, jolloin saan "toivottavasti vähän parempikuntoisen" tilalle. Ja toi oli suora lainaus.

Seuraavan kerran kun alotan jonkun projektin, niin linkatkaa mulle tää mun oma postaus. Saatan harkita pariin kertaan, kannattaako. Nyt, kun mun leposyke alkaa taas olla lähempänä normaalia kuin 250, niin on varmaan tosi hyvä idea alkaa maksaa laskuja verkkopankissa.

Parempaa alkanutta viikkoo mulle. Teille kans :)

edit. Heti kun olin saanu tän kirjotettua, menin hakeen yöpalaks tänään tekemääni tonnarisalaattia. Nyt puolet siitä suht isosta kulhollisesta on pitkin keittiön lattiaa.
Mikäli tätä lukee joku sellainen, joka tietää Kiekkomaailman jumalten lempiharrastuksen olevan Kohtalo-lautapeli, ymmärtänee et nyt tuntuu siltä et se ei olekaan ihan Pratchettin hatusta tempastua.

Aloittamisen vaikeutta

Jo pidemmän aikaa mua on houkutellut ajatus blogin perustamisesta. Nuorempana tuli kirjoitettua paljonkin, tosin paperille pöytälaatikkoon. Sitten tapahtui elämä ja muuta kummallista ja kirjoittaminen jäi.

Nyt kun on taas ehtinyt muutaman vuoden seurailla omaa pikku todellisuuttani ja ympäröivää maailmaa, alkaa pohdittavaa olla kertynyt liiaksikin. Jotenkin se kaikki ihmetys ja kummastus pitää saada purettua ja näin digiaikana tietysti kuuluu ajatukset kirjoittaa ruutupaperin sijaan blogiin.

Kynnys luoda oma digipäiväkirja oli siltikin korkea. Perusohjeet blogiin alkaa suunnilleen siitä, että valitse sydäntä lähellä oleva tai muuten itselle tärkeä aihe ja kirjoita siitä. Oookei.
Ruoka? Mulla palaa vesikin pohjaan.
Fitness? Viikottaiset punttiskäynnit pitäis triplata enneku olis edes lähellä.
Koti ja sisustus? On mulla sisustus, sellainen käytännöllisen tylsä, mutta taisteluhamsterien kestävä.
Muoti? Bändipaidathan on ajattomia, mmmh?

Aargh! Eihän mulla ole mitään tiettyä juttua, kunhan tarkastelen elämää ja arkea omasta vinkkelistäni ja kirjoitan lähinnä saadakseni hännästä kiinni ja muodon niille omille ajatuksille. Alkuinnostuksen jälkeen tuli siis epäröinti: miksi hitossa mä kirjoittaisin blogia itselleni, samahan se sitten on vaan tallentaa ne pohdinnat tekstidokuina omalle koneelle. Voiko ketään kiinnostaa luettavaks asti mun iltapalaa väsätessä syntyneet kysymykset tai oivallukset?
Lopulta voitti uteliaisuus. Kun ei ole koskaan blogia pitänyt, niin pitäähän se kerran kokeilla. Ainakin voi sitten sanoo, että yritetty on eikä oo mun juttu. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka tästä tulisi just se mua miellyttävä tapa höyrystää ylimääräisiä ajatuspatoumia.

Tässä sitä siis ollaan, ekaa postausta kirjoittamassa. Ai että ku on muikeeta jännää! Bloginkirjoittajan begin with the basics jatkuu aiheen valinnan jälkeen suunnilleen niin, että käytä kirjakieltä, postaa säännöllisesti, unohda hymiöt, kirjoita tuoreita näkökulmia.

En lupaa mitään näistä.

Äkkiseltään en lupaa myöskään viiltäviä syväanalyyseja tai hunajaista huumoria. Aiheet lentelee mahdollisesti kodin, duunin ja ruokakaupan muodostaman kolmion sisällä. Jos mua sattuu hämmentämään veden ääni tai kuka ja miksi teki ensimmäisen tupsun pipoon, niin kirjoitan sitten siitä.
Mutta hei, kuka urpo keksi upottaa hevibiiseihin laukkakompin?

-Maaja